Se alkoi lapsuudessa. Muistan elävästi sen, kun olimme perheeni kanssa automatkalla ja pysähdyimme P-paikalle, jossa oli sellainen roskis. Tiedätte niitä sellaisia roskiksia, jotka ovat maasta katsottuna noin metrin korkuisia, mutta kun kannen avaa, niin huomaa sen syvän montun... hrrrrrr! Vastaavanlainen muisto on myöskin P-paikalta! Siellä oli ulkohuussi. Olinkohan viidenkään vanha, kun tarve oli käydä veskissä ja äitini kanssa sitten sinne menin. Nostin kannen ja... ei ehkä olisi pitänyt kurkistaa (mutta lapsi kun on utelias)! Taas sellainen syvä ja pimeä monttu! Äitini odotti, että istuisin reiälle, mutta ei... minua ei saanut istumaan sellaisen mustan kuilun päälle! Onnekseni vieressä oli metsä.... Kolmas muisto on mummoni syntymäkodin pihamaalta. Siellä on sellainen ihan tavallinen vesikaivo, josta kannetaan saunaan vettä. Lapsena muutaman kerran jouduin sieltä vesiä köyteen sidotulla sangolla nostamaan. Hyi samperi se oli ravisteleva kokemus...

Teini-ikäisenä lenkkeilin paljon. Kävelin usein erästä soratietä pitkin, jonka molemmin puolin on isot laskuojat. Ei siinä mitään, mutta kun koitti tulva-ajat ja molemmat ojat olivat täynnä vettä! Päättäväisenä kuitenkin kuljin tien päähän saakka ja käännyin takaisin samaa tietä, samalla kun yritin olla katsomatta sivuilleni!

Nuorempana aloin nähdä myös paljon unia, joihin liittyi syvät vedet. Usein unet olivat sellaisia, että minun piti kulkea järven yli kulkevia pitkospuita, jotka huojuivat laineilevassa vedessä. Se vesi oli mustaa, mutta silti sen läpi erotti pohjan. Usein unissani minä olin myös jostain syystä sukeltelemassa edellä mainitun näköiseen veteen. Pohjalla ei ollut mitään ihmeellistä, ainoastaan se syvyys pelotti.

Aikaisemmin en ole näitä asioita hirveästi miettinyt. Nuorempanakaan en ymmärtänyt ynnätä näitä muistoja ja unia yhteen. Ajattelin sen olevan vaan sitä, että pidin joitakin asioita pelottavan näköisenä. Sittemmin 23 vuotiaana netissä vastaan tuli kuva uponneesta laivasta. Kuva oli otettu ilmasta päin ja kirkkaan veden läpi näkyi se laiva siellä pohjalla... hrrr... En pitänyt kuitenkaan sitäkään vielä minään. Vasta jälkeen päin kun ahkerana googlettajana vastaan tuli kuvia Venäjän maastoon ilmestyneistä isoista kuopista sekä valtamerien isoista "mustista aukoista", aloin lopulta ajatella, että tässä täytyy nyt olla jotakin hämärää... Mieleeni muistuivat nuo mainitsemani asiat lapsuudestani. Tunne oli samanlainen, jännittynyt ja "äkkiä silmät kiinni" -fiilis valtasi mielen.

Aloin googlettaa. Taas. Kyllä. Pelolleni oli nimi. Ja se on Bathofobia.

 

 

 

Olen nainen. Olen kolmen pienen lapsen äiti. Asun omakotitalossa perheeni kanssa. Siinäpä se, mitä yleensä vastaan, kun minulta kysytään, kuka oikein olen.

Mutta vastaus on todella pinnallinen. Kuka tahansa voisi antaa samanlaisen vastauksen. Mutta näin me aina vastaamme, me ihmiset. Kerromme nimemme, ikämme, asuinpaikkamme, työpaikkamme ja ammattinimikkeemme. Mutta minun mielestäni se ei kerro ihmisestä juuri mitään.

Jos todella haluamme kertoa, keitä me olemme, luultavasti kukaan ei osaa antaa täydellistä vastausta. Kuka siellä kuoren alla oikeasti on? Kuka on kulissien takana? 

Minun kulissini ovat tietysti lapset, mies ja talo, onnellinen pieni perhe (ja paskat)! Niimpä, kulissit. Oikeasti en ole pelkkä äiti. Ei kukaan ole pelkkä nimike. Olen nainen, jolla on rankka menneisyys, nainen, jolla on paljon luurankoja kaapissa, nainen, joka ei aina ole uskaltanut olla sitä, mitä on, nainen, josta on kasvanut vahva. Olen erittäin temperamenttinen ja sanon mielipiteeni suoraan. Mielipiteitä minulla on lähes joka asiaan. Joitakin se ärsyttää. Olen myös melko herkkä. Loukkaannun turhankin helposti ja minulla on tapana murehtia asioita. Lisäksi olen se, jolta ihmiset kyselevät neuvoja, enkä vieläkään tiedä, miksi. 

Entä mitä muuta ihmiset voivat olla? Mitkä ovat ihmisten haaveet? Yleensä kysymykseen vastataan kliseisesti, että oma talo, perhe ja ehkä koira tai kissa. Haaveita nekin, mutta miksi ei voisi porautua pintaa syvemmälle ja kysyä: "Mitä sinä haluat oikeasti?" 

Mitä itse haluan? Haluan olla oma itseni ja haluan, että muut hyväksyvät minut tällaisena. Haluan olla onnellinen. Haluan että ihmiset ympärilläni ovat onnellisia. Ja haluan, että jokainen uskaltaa olla sitä, mitä on ja tehdä niitä asioita, mistä tykkää. 

Itse olen ollut seinäruusu, se joka valittiin aina viimeisenä joukkueeseen, se, joka istui penkillä hiljaa ja mietti, että olisinpa minä edes jossakin parempi kuin muut, uskaltaisinpa näyttää kiusaajilleni ne kuuluisat närhen munat (välillä toivoin, että saisin jonkun supersankarin voimat, jotta minua ihailtaisiin).En tiedä, miksi en uskaltanut olla oma itseni, miksi en uskaltanut sanoa vastaan, kun minua haukuttiin. Olin liian heikko. Ja varmasti myös silloinen elämäntilanteeni vaikutti minuun niin, että sulkeuduin. Mutta minä muutuin lähdettyäni opiskelemaan ja muutettuani pois kotoa melko nuorena. Näin jäkikäteen ajateltuna luulen, että niin kävi siksi, että ihmiset ja ympäristö muuttui. En tuntenut ketään, eivätkä muut tunteneet minua. Minun oli helppoa aloittaa koko elämä alusta. Mutta sen virheen tein, että olin liian sinisilmäinen ja liian vapaa. Kuvittelin, ettei enää mikään voisi satuttaa minua. Ai että, kuinka väärässä olin! Vasta kun olin käynyt läpi kaiken paskan, kaiken sen, kuinka minua käytettiin hyväksi ja kuinka sain elää valheessa monta vuotta, silmäni avautuivat. Tein sen päätöksen, että nyt vihdoinkin olen se, mikä aina ollut piilossa, enkä enää luota tyhjiin sanoihin, enkä anna enää kenenkään hyppiä silmilleni. Minusta tuli se nainen, joka seisoo heikompiensa takana, se jolla nyt on voimaa puolustaa muita, jotka kärsii.

Ihmisen täytyy uskaltaa sanoa ääneen, ihmisen täytyy uskaltaa huutaa ja olla aito! Elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi. Olkaa se, keneksi synnyitte! Tehkää niitä juttuja, jotka tuntuvat omilta! Kysykää itseltänne, keitä te olette! Te ette ole pelkästään köyhiä, ette miljonäärejä, ette työttömiä, ette ammattilaisia, ette äitejä, ette isiä, ette sairaita, ettekä vammaisia. Te kaikki olette erilaisia persoonia!

Älkää siis esittäkö mitään tai jääkö seinäruusuiksi. Uskaltakaa elää!