Olen nainen. Olen kolmen pienen lapsen äiti. Asun omakotitalossa perheeni kanssa. Siinäpä se, mitä yleensä vastaan, kun minulta kysytään, kuka oikein olen.

Mutta vastaus on todella pinnallinen. Kuka tahansa voisi antaa samanlaisen vastauksen. Mutta näin me aina vastaamme, me ihmiset. Kerromme nimemme, ikämme, asuinpaikkamme, työpaikkamme ja ammattinimikkeemme. Mutta minun mielestäni se ei kerro ihmisestä juuri mitään.

Jos todella haluamme kertoa, keitä me olemme, luultavasti kukaan ei osaa antaa täydellistä vastausta. Kuka siellä kuoren alla oikeasti on? Kuka on kulissien takana? 

Minun kulissini ovat tietysti lapset, mies ja talo, onnellinen pieni perhe (ja paskat)! Niimpä, kulissit. Oikeasti en ole pelkkä äiti. Ei kukaan ole pelkkä nimike. Olen nainen, jolla on rankka menneisyys, nainen, jolla on paljon luurankoja kaapissa, nainen, joka ei aina ole uskaltanut olla sitä, mitä on, nainen, josta on kasvanut vahva. Olen erittäin temperamenttinen ja sanon mielipiteeni suoraan. Mielipiteitä minulla on lähes joka asiaan. Joitakin se ärsyttää. Olen myös melko herkkä. Loukkaannun turhankin helposti ja minulla on tapana murehtia asioita. Lisäksi olen se, jolta ihmiset kyselevät neuvoja, enkä vieläkään tiedä, miksi. 

Entä mitä muuta ihmiset voivat olla? Mitkä ovat ihmisten haaveet? Yleensä kysymykseen vastataan kliseisesti, että oma talo, perhe ja ehkä koira tai kissa. Haaveita nekin, mutta miksi ei voisi porautua pintaa syvemmälle ja kysyä: "Mitä sinä haluat oikeasti?" 

Mitä itse haluan? Haluan olla oma itseni ja haluan, että muut hyväksyvät minut tällaisena. Haluan olla onnellinen. Haluan että ihmiset ympärilläni ovat onnellisia. Ja haluan, että jokainen uskaltaa olla sitä, mitä on ja tehdä niitä asioita, mistä tykkää. 

Itse olen ollut seinäruusu, se joka valittiin aina viimeisenä joukkueeseen, se, joka istui penkillä hiljaa ja mietti, että olisinpa minä edes jossakin parempi kuin muut, uskaltaisinpa näyttää kiusaajilleni ne kuuluisat närhen munat (välillä toivoin, että saisin jonkun supersankarin voimat, jotta minua ihailtaisiin).En tiedä, miksi en uskaltanut olla oma itseni, miksi en uskaltanut sanoa vastaan, kun minua haukuttiin. Olin liian heikko. Ja varmasti myös silloinen elämäntilanteeni vaikutti minuun niin, että sulkeuduin. Mutta minä muutuin lähdettyäni opiskelemaan ja muutettuani pois kotoa melko nuorena. Näin jäkikäteen ajateltuna luulen, että niin kävi siksi, että ihmiset ja ympäristö muuttui. En tuntenut ketään, eivätkä muut tunteneet minua. Minun oli helppoa aloittaa koko elämä alusta. Mutta sen virheen tein, että olin liian sinisilmäinen ja liian vapaa. Kuvittelin, ettei enää mikään voisi satuttaa minua. Ai että, kuinka väärässä olin! Vasta kun olin käynyt läpi kaiken paskan, kaiken sen, kuinka minua käytettiin hyväksi ja kuinka sain elää valheessa monta vuotta, silmäni avautuivat. Tein sen päätöksen, että nyt vihdoinkin olen se, mikä aina ollut piilossa, enkä enää luota tyhjiin sanoihin, enkä anna enää kenenkään hyppiä silmilleni. Minusta tuli se nainen, joka seisoo heikompiensa takana, se jolla nyt on voimaa puolustaa muita, jotka kärsii.

Ihmisen täytyy uskaltaa sanoa ääneen, ihmisen täytyy uskaltaa huutaa ja olla aito! Elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi. Olkaa se, keneksi synnyitte! Tehkää niitä juttuja, jotka tuntuvat omilta! Kysykää itseltänne, keitä te olette! Te ette ole pelkästään köyhiä, ette miljonäärejä, ette työttömiä, ette ammattilaisia, ette äitejä, ette isiä, ette sairaita, ettekä vammaisia. Te kaikki olette erilaisia persoonia!

Älkää siis esittäkö mitään tai jääkö seinäruusuiksi. Uskaltakaa elää!